Sain muutama viikko takaperin ikäviä uutisia - siskoni on sairastunut vakavasti. Meni moni asia prioriteeteissa uusiksi, kun kauhea paniikki iski siskon kohtalosta. Diagnoosiksi varmistui syöpä, imusolmukesellainen. Teini-ikäisen sisareni ennuste on suhteellisen hyvä ja hoidot eivät ole syöpähoitojen pahimmasta päästä, lääkärikin sanoi että jos itselleen pitäisi jostakin syystä jokin syöpä valita, niin hän valitsisi tämän. Mutta rankat ajat ovat silti edessä. Mielessä kummittelee myös se vaihtoehto, ettei lopullista toipumista tapahdukaan.

Sisko on ihailtavan reipas eikä turhia valita. Tietysti tilanne arveluttaa, hoitojen sivuoireet pelottavat ja väistämättä edessä oleva hiustenlähtö kauhistuttaa. Itse olen yrittänyt jaksaa olla parhaani mukaan apuna, tukena ja seuraneitinä työssäkäymisen ohessa. Stressi alkoi vähän painaa päälle, olen ollut tosi väsynyt, mulle nousi hiukan lämpöä ja hartioiden seutu on ollut huomaamattomasta jännittämisestä kipeä. Panikoiduin omasta lämmönnousustani, sillä syöpähoidoissa olevien potilaiden immuniteetti on olematon ja pelästyin, että mitä kamalaa olen siskolleni ehtinyt tartuttaa. Hänelläkin nousi lämpöä, mutta nyt se on laskenut ja pahin pelkoni tältä erää väistynyt.

Ei oo ollenkaan reiluu, että lapset saavat tällaisia kamalia tauteja. Jollain lailla sairastuminen on hyväksyttävämpää vanhemman ihmisen kohdalla, lapsi kun on niin täysin syytön, eikä millään lailla sellaista ansaitse. Toisaalta lapsilla on uskomaton sopeutumiskyky ja toivon sydämestäni, että siskoni jaksaa pysyä positiivisena ja parantuu lopulta täysin.

Tällaiset asiat saavat kuitenkin myös pohtimaan omaa elämää laajemminkin. Elämä on tässä ja nyt, sitä pitäisi osata elää täysillä, nyt kun se vielä on mahdollista - koskaan ei tiedä, mitä nurkan takana odottaa. Olen pari päivää ollut nyt kotosalla lepuuttelemassa kroppaa ja päätä. Kaikenlaisia ajatuksia nousee päähän, kun on aikaa ajatella. Miksi hyväksyn työpaikalla sellaisia asioita, jotka eivät miellytä; miksi jatkan siellä samaa rataa, kun koen ettei minua arvosteta ja en pääse toteuttamaan oikealla tavalla itseäni. Olisko aika tarttua toimeen ja hakeutua ihan uudenlaisiin ympyröihin. Mutta mitäs kun en näin kolmekymppisenä oikeastaan edes tiedä, mitä haluaisin isona tehdä.... Parisuhdekuvionikin mietityttää, mutta juuri nyt kapasiteetti ei riitä sille puolelle.

Tänään on ollut aika hankala päivä, ja jostain syystä näin illan päätteeksi päätin rustata mietteitäni ylös ihan vaan ajatuksenvirtana. Blogia en ole koskaan kirjoitellut, mutta kokeilenpa tässä samalla, kuinka tämä homma toimii.

-Sunny